Politiikan ja historian tutkimus uusiksi:
katse lähelle, aikakausien ymmärrys.
Vennamolle kiitos.
'Suomen menestystarina' tuhosi Reitun ja Ainon tarinan.
Siitä kerromme nyt.
He kantoivat hänet ulos eduskunnasta.
Kun kuulet sanan Vennamo, sinun kuuluu hörähtää.
Entä jos menemme ajassa taaemmaksi, 1930-luvulle ja katsomme ihmisten eloa maan tasalta. Voimme kirjoittaa historiaa toisin, läheltä ja muistaen. Kuulen hörähdykset selkäni takaa. Niistä en välitä.
Ainon ja Reitun tarina juoksee kirjoitelmani läpi, juonteena. Limitän heidän tarinansa siihen mitä yliopistojen ja politiikan viisaat kutsuvat Suomen tarinaksi, jopa menestystarinaksi.
Aino ja Reittu löysivät toisensa 1930-luvun puolivälissä. Vihille he menivät joulun jälkeisenä päivänä 1935. Ulkoisesti katsoen he elivät orvon, elättilapsen, piian, rengin, työmiehen, poranpitelijän, raivaajan, rakentajan, itsellisen mutta lopulta syrjään ajetun elämän. Ulkoisesti traaginen kaari. Syvemmin nähden opiksi ajallemme.
He onnistuivat ostamaan jykevähirsisen tuvan ja kamarin, nykykaksion kokoisen. Tuvan omistajat olivat vaihtuneet tiuhaan, joukossa vilahtaa nimi Wright. Liekö Wright lukeutunut sosiologi Erik Allardtin löytämiin savolaisiin korpikommunisteihin vai oliko hän Allardtin ihailemaa akateemista helsinkiläissukua.
Hirsimökin ympärillä oli tilkka peltoa. Siihen mahtui kasvamaan perunaa, porkkanaa ja naurista. Pensaiden takaa häämötti järvi.
Lapsia tuli 2-3 vuoden välein. Miten kasvava perhe selvisi yli Suomen laman, yli Suomen sodan. Kuolokin vieraili. Tilaan kuului kymmenisen hehtaaria metsäksi kutsuttua riu’ukkoa. Siitä tuskin hellapuuta herui saati myytävää puuta. Ruokkivatko he lapsensa järven ahvenilla, perunoilla, kasvimaan nauriilla, suon lakoilla ja metsän vatuilla – olivat siis moderneja, modernimpia kuin Helsingin yliopisto vuonna 2024.
Eliittien riehakas meininki oli johtanut sotiin, häviöön ja paniikkiin. Irtoväestöä tulvi ympäri maan. Voisiko sisällissota toistua. Vellovat irtolaiset keksittiin säilöä vetisille soille, kivisille kankaille ja mutaisille rannoille. Kymi-, Kemi- ja Oulujoen virtaavan voiman eliittiväki toki vohki itselleen. Ihmiset näiden virtojen varsilta ajettiin raakaakin raaemmin pois. Poisto-oikeuden julisti Korkein hallinto-oikeus, KHO.
Väestön säilönnälle keksittiin halventava nimike: asutustoiminta.
Sama sana ei kelvannut politiikan tai tieteen sanastoon kun väestömassat asutettiin uudemman kerran, nyt betoniloukkoihin. Ensin vuoden 1970 kahta puolta, ideamestarina toimi Mauno Koivisto, politiikan nimikkeenä kansanrintama. Toisen kerran väestö ahdettiin betoniloukkoihin Euroopan keskuspankin EKP:n kliinisellä etäohjauksella: katteettoman taivasrahan suoltaminen, whatever it takes. Kauniita olivat nimikkeet: rahapolitiikka, hyvinvointi, riippumaton EKP. Ironian kierrokset kiihtyivät.
Aino ja Reittu olivat ahertaneet tantereellaan. Kivinen pelto laveni hiljalleen. Lehmä, vasikka ja heppa purivat heinää. Siasta sai kerran vuodessa mykykeiton. Lapsia oli siunautunut kuutisen kappaletta. Rakennukset kohenivat kerta kerralta. Valokuvat näyttävät riemun tunnon. Heidän elämänsä ei ollut Erik Allardtin tai Anu Kantolan korpikurjaliston elämää vaan täyteläistä, tervettä, innostunutta, intensiivistä elämisen ja tekemisen riemua. Katse oli koko ajan eteenpäin. Keiteleen syysmarkkinoille mentiin puku päällä, jatsarit jalassa, Työmies kädessä. He olivat sen ajan startup -kulttuuri.
20.11.1951 päivätyllä valtakirjalla ministeriön ylijohtaja Veikko Vennamo on valtuuttanut myymään Reitulle ja Ainolle Puroksi nimetyn lisämaan. Lisämaa on pakkolunastettu H. Saastamoinen Oy:n maista. Millä nimellä Veikkoa kutsuisimme? Kansan palvelija. Startup-konsultti.
Lisämetsän osto avasi jälleen uuden ajan. Reilu kymmenen hehtaaria oli kasvuisaa maata, nuori puu kasvoi vähintään 60 cm vuodessa. Syksyllä 2024 käynyt arvioija ihmetteli metsän kasvuisuutta.
Kauppakirjaan Reittu juuri ja juuri osasi töhertää nimensä. Lapsuudessaan ei kansakoulua Pielaveden Taipaleen kylällä ollut. Naapurissa Urho Kaleva taapersi ensi askeleita.
Mikä merkitys Vennamon konsultoimalla kaupalla oli Reitun lapsille, siitä kerron tämän kirjoituksen lopussa.
Tulos tai ulos, sanotaan. Vennamo järjesti molemmat: 12 hehtaarin lisämaan ja kantokyydin eduskunnasta. Lisämaa tuotti kantotul0ja. Kannattaa kannattaa. Huiskeat männytkin oli lopulta sahatukeiksi myytävä. Ei karannut sekään hiili etelän harkkien horkittavaksi.
Tehtiinkö kauppakirja pankissa vai kunnantalolla? Kunnassa maiden hankintaa ja luovutuksia hoiteli asutusasiain lautakunta. Tänään lautakunta operoi ihmispestuita – nykynimeltään työvoimapalvelut. Näin alenee ihmisen arvo.
1950-luvun startup -väki ei myynyt itseään kuten tämän päivän työvoima. He olivat toimijoita, toimeliaita, itsellisiä, omaehtoisia, starttareita. He rakensivat maata ja maailmaa. Aikamme työmarkkinoilla ihmiset myyvät itseään kuin jotkut kadulla tai 1800-luvun pestuumarkkinoilla. Halveeraavat uusiosanat: työvoima, palkansaaja.
ETLAn johtaja Aki Kangasharju mainitsi A-studiossa 11.12.2024 että ihmisillä on asuntolainaa 100 miljardia euroa. Elämme kuin orjat antiikissa tai Karibian plantaaseilla.
Joutuivat Aino ja Reittukin lainaa ottamaan mutta heillä oli oma työ, oma tanner, oma toimijuus, metsän kasvatus ja kaunistus. Heidän elämäntapansa oli ilmeisen päästötöntä, hiilivapaata. Tästä ollaan tänään visusti hiljaa. Ilmatieteen laitoksen tutkimusprofessori Jari Liskin kertoman mukaan Suomi oli hiilineutraali vielä 1950-luvulla. Tieto perustuu vuonna 2006 julkaistuun tutkimukseen jossa on analysoitu hiilitasetta vuodesta 1922 lähtien.
Eduskunnan auditoriossa oli niinsanotun kestävyyspaneelin seminaari. Kansanedustaja kysyi eikö aiempien sukupolvien elämäntavasta löydy mitään nykyaikaan opittavaa, sovellettavaa. Ei käy, tiuskaisi kestävyyspaneelin puheenjohtaja, jolla on pesäpuu valtioneuvoston kansliassa. Materiaalit olivat kuulemma niin erilaisia.
Saamelainen ilmastoneuvosto vaatii kannanotossaan 27.11.2024 perinteisen saamelaisen tiedon ja akateemisen tutkimuksen yhdistämistä. Perinnetieto on kytkettävä ilmastopolitiikkaan, he vaativat.
Saamemyönteisyydellä ratsastetaan mutta heidän elämäntapatietonsa ei kelpaa. Norjassa muuten – näin kerrottiin Oddasat-uutisissa 12.12.2024 – valtion syyttäjä käskee saamelaisnuoret uudelleen oikeuden eteen. Norjan valtio kieltäytyy panemasta oikeuden päätöstä toimeen. Siinä teidän oikeusvaltionne. Suoraan sanoen: paskapuhetta.
Suomen soille asutetulle kansalle näytettiin mierontie 1960-luvun lopulta alkaen. Politiikkaa kutsuttiin kansanrintamaksi (ironia). 2020-luvulla mierontietä kutsutaan kestävyydeksi (uusironia). Se verhotaan finanssien kieleen jotta vieroitettavat eivät sen piiloisuutta hoksaa ja ymmärrä. Ihmisten mielet hämätään, hajotetaan ja tuhotaan. Mielenkatoa hoidetaan terapioilla, palveluilla, holhonnalla. Totaalinen ymmärrysvaje.
Surkuhupaisuuteen on johdatettu myös nykyinen kulttuuriväki, kirjailijaliitot, elokuvaväet ja muut. He alentavat itsensä, tyhmentävät itsensä, yrittävät röyhistellä talouden kielellä. Tukholma-syndroomaa. Voi kun tekisi mieli yhtyä Miki-vainaaseen: Suomessa ei ole kirjallisuutta.
Ylen aamussa Oskari Onninen lausui tuomion kulttuuriväen talouspuhunnalle. Tampereella Kaisa Murtoniemi on tutkinut ilmiötä tieteen arvokkuudella.
Tarvitsemme omaehtoisuussiirtymän. Kutsuttakoon meitä miksi tahansa mutta ei työvoimaksi. Henkistä ponnahduslautaa itsellisyyssiirtymä voi jäljittää myös aiemmista omaehtoistavoista elää ja toimia.
(Filosofiassa on keksitty uusi sanonta, joka kuvastanee samaa pyrkimystä: dynaaminen nominalismi.)
Voimme tehdä leikkisän laskelman. Asuntolainaa meillä kaikilla on siis yhteensä 100 miljardia. Ajatellaanpa että betoniloukkojen sijasta sataa miljardia vastaan saisimme maapalasia. Sata miljardia (100 000 000 000) jaettuna väestöllä (5 500 000), tekeekö se vajaat 20 000 000. Tuo on sama luku mitä Suomessa on metsiä; eikö niitä ole 20 miljoonaa hehtaaria. Siitä vaan metsien välitys päälle. Lakkautetaan kuntien työvoimapalvelut ja luodaan tilalle metsävoimapalvelut. Porukalla laitamme metsät hiilikuntoon. Paneelit voidaan lakkauttaa.
Lopuksi omakohtaisia mietelmiä
Veikolle syvin kiitokseni kun mahdollistit metsän saannin (peräti kymmenisen uutta hehtaaria) Ainolle ja Reitulle.
Ilman sen metsän tuottamaa turvaa, tuloa ja raikasta ilmaa
– minua tuskin olisi
– tuskin olisin päässyt oppikouluun ja lukioon
– tuskin olisin päässyt yliopistoon
– toki olisin välttynyt tieteiden traumatisoinneilta
– en olisi valistunut eduskunnan työläisenä
– tekemättä olisi jäänyt ehdotus kirjallisuuskerhoksi eduskuntaan
– satamäärin kirjoitelmia olisi jäänyt kirjoittamatta
– tätäkään en kirjoittaisi
Lisämaa oli nimetty Puroksi. Rekisterinumero sillä on tänäkin päivänä: 239-405-12-12. Tilan yhtenä rajalinjana on 1700-luvun isojaon linja, Ruotsin Kustaan perua. Ei mikään turha maa.
Kuinkas sitten kävi.
Pitkona aikana, valiokunnan puheenjohtajan ollessa Oulusta, Ainon ja Reitun jälkipolvelaisia alkoi vaivata tunne että joka kesä ei jaksa paria viikkoa metsässä hiota, heiluttaa kirvestä, vesuria ja raivaussahaa. Ryteiköksi metsää ei päästetä. Metsän arvo on kauneus ja vain kauneus. Kauneus ei sikiä paneelien eikä suojelijain helinäpuheista eikä ihmisten toimeliaisuuden kieltävistä laskelmista vaan vesurin terästä.
Aino oli hengeltään resilientti: mukautuva, sopeutuva, antaumuksellinen, surunsa kätkevä. Surua, tuskaa, pelkoa hänellä oli mutta niitä hän ei näyttänyt. Vuonna 1990 valtio huijasi helppouskoiset istuttamaan koivuille Ainon, miehensä ja lastenkin raivaamat pellot. Huijaus on oikea sana; metsityssopimus oli tehty laittomin, pätemättömin, rikosluonteisin menettelyin. Osapuolena oli perikunta. Tapojensa mukaan leskeytynyt Aino antautui mukaan taimienkin istutukseen, valitsi oman peltolohkon, pellon jonka olivat itse ja poikansa pelloksi luoneet. Ironian kaari sulkeutui. Me ihmiset olemme jauhettavaa massaa. Lihamme ei edes ruuaksi kelpaa.
Pitäisikö meidänkin antaa periksi, ikäänkuin Ainon esikuvan mukaisesti, mietimme me kaksi nuorinta. Möisimmekö tilat, Puron ja sen aiemman, jollekulle, mielellään metsän kauneuden aistijalle. Kauppa vaikutti jotakuinkin sovitulta. Hinta olisi ollut kuusinumeroinen. Mutta aie kaatui. Mihin se kaatui? Pitkoihin, ministereihin, paneeleihin, suojelijoihin, lauttasaaren valtioelätteihin.
Puro-tilan läpi kulkee puro, kertoohan sen nimikin. Puroilla on taipumus alkaa järvestä, niin tämäkin. Ainon ja Reitun jättämällä perintötilalla oli rantaa ja puron varsia yhteensä parisen kilometriä. Valtiopalkkaiset ja valtioelätteiset hokivat päivästä päivään: suojakaistaa, suojakaistaa, suojakaistaa. Media, ylet ja hooässät toistaa heitä ja VAIN HEITÄ. Jos parille kilometrille lätkäistään suojakaista, 20 hehtaarin metsäalasta menisi koskentakieltoon neljäsosa, ties 5 hehtaaria. Siihen lie päättynyt kauppaneuvottelu, paneelien, tiedeväen, poliitikkojen, suojelijain aiheuttamaan epävarmuuteen. Missä on meidän oikeusturvamme! Jäämme panelistien, kotiahojen, ollinkaisten, valioiden ja valtioiden uhriksi.
Pysykööt omilla pitkospuillaan.
On puro tuottanut ekologiaa ilman pitkojakin:
– Joulun lipeäkalat on puron virrassa pehmeäksi liotettu
– Talviturkki on puron tulvavedessä huhtikuun lopulla heitetty.
– Kymijoen alkulähteen juoksuttamalle hietikolle on kesäpaahteella uimaan juostu
– Järven rantaan heitettiin männynoksa, pian repeili katiska kutevista ahvenista.
– Elokuun iltapaisteessa ongittiin paistoahvenet.
– Puron penkereiden uhkeita kuusia olen ihaillut.
Sitten tulee pitkot ja ahokaiset julistamaan että tietämys luonnosta on vain heillä, vain heillä, vain heillä. Häipykää.
Lukemistoa
Punaisen tuvan mummo eli ympäristöystävällistä elämää – Suomi oli hiilineutraali 1950-luvulla.
Jälkinäytös 5.12.2024 (mukana mm. Oskari Onninen)
Lisälinkki väitöskirjaan: https://trepo.tuni.fi/handle/10024/161327
Oddasat -uutiset 12.12.2024. Norjan valtio vastaan saamenuoret / Fosenin tuulivoimalat. Valtio kieltäytyy panemasta toimeen oikeuden päätöstä.
Vennamolainen populismi. Akateeminen korpikommunismi.